PHOTOGRAPHIC GALLERY HIPPOLYTE - Helsinki

Valokuvataiteilijoiden värivedostusosuuskunta Värinä on koonnut 25-vuotisjuhlanäyttelyynsä teoksia 18 eri taiteilijalta. Sinisen psykologisia ja fysikaalisia ulottuvuuksia luotaavissa teoksissa sinisyys näyttäytyy monikerroksisena ja -tahoisena: se on synkkyyden, huumorin, surun, leikin, turhautumisen, turvallisuuden, yksinäisyyden, ystävyyden ja rauhan väri. Siniseen liittyy paljon allegorisia merkityksiä. Se yhdistetään melankoliaan, tyyneyteen, henkisyyteen ja voimaan. Se esiintyy sanonnoissa ja kulttuurisissa koodeissa – kuten siniverinen, englannin feeling blue tai tietokoneiden blue screen of death . Kuitenkin vielä 1300-luvulle asti monista länsimaisista kielistä puuttui sinistä merkitsevä sana siitäkin huolimatta, että itse väri sisältyy näkyvään spektriin. Väreillä ei itsessään ole sisäsyntyistä merkitystä, ne saavat merkityksensä kulttuurisesta yhteydestä. Lisäksi värihavainto on aina suhteellinen, siihen vaikuttavat muut ympärillä olevat värit sekä kerronnallinen konteksti. Sinisen valon havaitseminen on fysiologiselta kannalta poikkeuksellista. Koska siniselle herkät tappisolut sijaitsevat verkkokalvon reunoilla, sinisessä valossa kuvatut pinnat vaikuttavat aavistuksen epätarkoilta. Tästä johtuen siniseen tarkentaminen on muita värejä vaikeampaa sekä silmin että kameralla. Värihavainto ei kuitenkaan ole vain optinen tapahtuma, kokemukseen kuuluu myös emotionaalinen ja metaforinen ulottuvuus. Osa ihmisistä kokee olonsa alakuloiseksi aukealla paikalla avoimen taivaan alla tai meren aavalla kulkiessa. Lisäksi sininen assosioituu mielentiloihin, joille on ominaista hämmennys, raukeus, tyytymättömyys tai alakulo. Sininen on historiallisesti ollut korkea-arvoisuuden ja saavuttamattomuuden väri. Lasuurikivestä jauhamalla valmistettu ultramariini oli aikanaan kallisarvoisimpia ja arvostetuimpia pigmenttejä, joka oli länsimaisessa taiteessa varattu kaikkein merkittävimpien henkilöiden kuvaamiseen. Synteettisen ultramariinin keksiminen 1800-luvulla toi sinisen lopulta laajempaan käyttöön. Valokuvauksessa sinisen tarina alkoi syanotyypistä, kuvan vedostamisesta sinisävyisillä suoloilla. Näyttelyn 29 teoksessa nähdään pimiökokeiluissa syntyneitä sinisen vivahteita ja sähäkänsinisiä makrosävyjä. Yhteiseen tilaan installoituina teoksista muodostuu runollinen matka sinisen eri sävyjen halki, vivahteiden vaihdellessa kunkin katsojan omassa havainnossa. Näyttelystä lähtiessä voi mielessään leikitellä näkemällään ja yrittää muistella mitä kaikkea sinistä reitin varrella oli. Mikä osoittautui yllättäen siniseksi? Kuinka monta eri sinisen sävyä tunnistit? Millaisia tunteita sininen herättää sinussa? Näyttely juhlistaa valokuvataiteilijoiden värivedostusosuuskunta Värinän 25-vuotista taivalta. Osuuskunnassa on tällä hetkellä 33 jäsentä. Se ylläpitää Suomen ainoan väripimiön sekä Vallilassa sijaitsevan digitaalisen kuvankäsittely- ja tulostustyöhuonetta, jossa kuka tahansa voi valmistaa korkealaatuisia vedoksia. Osuuskunnan jäsenille on keskeistä säilyttää kokeilevaan käsityöhön perustuva kuvantekeminen, jossa on tilaa yritykselle, erehtymiselle ja löytämiselle.

Paola Fernandan näyttelyssä nähdään analogisia 16 mm:n mustavalkofilmejä sekä niistä tehtyjä kuvavedoksia. Teokset ovat kokeellisia tutkimuksia esityksistä, joihin osallistui taiteilijan suvun naisia neljästä eri sukupolvesta. Keskeinen materiaali Paola Fernandan taiteessa ovat hänen omat hiuksensa, ne toimivat paitsi sukupolvien välisenä yhdyssiteenä myös välineenä luoda fotogrammeja. Analogisen tekniikan ansiosta hiuksia voi käsitellä ikään kuin ne olisivat selluloidia, mikä tuo teoksiin outouden ulottuvuuden. [PARA] Paola Fernanda nivoo taiteessaan yhteen henkilökohtaisia ja kollektiivisia kertomuksia, joiden perustana ovat muisti, identiteetti ja kehollisuus. Aiempaan tapaansa myös Hippolyten näyttelyssä hän tarkastelee menneisyyden rekonstruointia ja yhteyksiä omiin sukujuuriinsa. Hänen mielenkiintonsa kohteena ovat erityisesti niin kutsutut transnationaaliset objektit – asiat jotka yhdistävät hänet symbolisesti kotimaahan. Viime vuosina Paola Fernanda on alkanut rakentaa kertomusta naisten asemasta sekä omassa suvussaan että laajemmissa yhteisöissä niin Kolumbiassa kuin Suomessa, pohtien naisten vaikutusa omaan elämäänsä ja nykyhetkeen. [PARA] Näyttely kutsuu katsojaa pohtimaan sukupolvien välistä yhteyttä, muistia, etäisyyttä ja ruumiin runollisuutta. Hiukset toimivat sekä vertauskuvallisena että aineellisena elementtinä, joka sitoo ja yhdistää toisiinsa menneisyyden ja nykyisyyden, muistin ja mielikuvituksen. Tutut elementit muuttuvat teoksessa kokeellisten analogisten prosessien kautta visuaalisesti karmaiseviksi ja runollisiksi muodoiksi ja synnyttävät tilan, jossa läheisyys, identiteetti ja muisti on mahdollista kokea kollektiivisesti ja rituaalisesti. [PARA] Näyttelyn teokset ovat syntyneet Kanadassa, missä Paola Fernanda oli äskettäin Saastamoisen säätiön ja Taideyliopiston tuella Toronton itsenäisten elokuvantekijöiden järjestön residenssissä (Liaison of Independent Filmmakers of Toronto, LIFT). Maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta hän on projektin ansiosta pystynyt pitämään yllä elävää ja kehittyvää yhteyttä sukuunsa. Henkilökohtaiset ja ylisukupolviset tarinat avautuvat kokeellisen elokuvan ja valokuvatekniikan kautta nähtynä. [PARA] Paola Fernanda (s. 1992, Bogotá) on kolumbialainen kuvataiteilija ja kokeellinen elokuvantekijä, joka on asunut Suomessa vuodesta 2013. Hänen välineitään ovat analoginen filmi, valokuva, installaatio ja performanssi. Hänen teoksissaan henkilökohtaiset ja kollektiiviset kertomukset solmiutuvat toisiinsa muistiin, identiteettiin, feministisiin näkökulmiin ja ruumiillisuuteen nojautuen. Toistuvia teemoja ovat sukupolvien väliset suhteet, kulttuurinen siirtymä ja ruumiillisuuden runous. Paola Fernandalla on sekä taiteen kandidaatin että maisterin tutkinto Taideyliopistosta ja kuvataiteen kandidaatin tutkinto Kolumbian Bogotássa sijaitsevasta Universidad Javerianasta. Hänen teoksiaan on ollut esillä useissa näyttelyissä, mm. Penumbra Foundation, New York (2025), Forum Box, Helsinki (2024), DocLisboa International Film Festival, Portugali (2023), CICA Museum, Etelä-Korea (2022) ja Gabriel García Márquezin kulttuurikeskus, Bogotá (2022). Paola Fernanda on viime vuosina työskennellyt useissa residensseissä: LIFT Torontossa (2024/5), Saaren kartanon residenssi Mynämäellä (2023) ja Residency Unlimited New Yorkissa (2023). paolafernanda.com (http://paolafernanda.com)

Seuraan keskipäivän pystysuoran kirkuvia valosyöksyjä. Illasta hidastuva valo on raskasta ja oranssia. Sinertyvä yö pakenee. Lähimmästä tähdestämme matkaan lähteneet valonhiukkaset määrittävät meidät. Liikutun sen poskettomasta voimasta, sen uskomattomasta kyvystä muovata muuta materiaa, sen kyltymättömästä antamisen halusta, pyyteettömästä rakkaudesta. ‘Painava valo’ on fotonien loputtoman sähinän ihailua, erilaisten materioiden yhteentulemisen ihmettelyä. Se on ollut palkittua odottamista. Jesper Dolgovin Painava valo -näyttely tarkastelee valon ja materian välisiä suhteita sekä valokuvaamisen rajoja. Hippolyte Korjaamossa esillä olevissa teoksissa Dolgov on kuvannut valoa absorboivia kappaleita – esineitä, jotka eivät heijasta lainkaan valoa. Ne jäävät kuvaajalleen näkymättömiin, kuin poissaoleviksi. Silti materia on pitänyt sisällään kaiken sitä koskeneen valon: kehoista heijastuneen, lehvästön viistäneen, lasin pinnassa taittuneen. Teokset on toteutettu hopeagelatiini- ja pigmenttivedoksina, ja osaa niistä katsoja voi halutessaan pitää käsissään – kehysten sisään kätkeytyy huomioita, kysymyksiä ja siirtymiä. Dolgov nostaa esiin kysymyksen mitä jää kokematta, kun inhimillinen havainto perustuu pelkkää näkyvään valoon? Entä millaisia muita yhteyden muotoja olisi mahdollista tuntea – minkälaisiin lämpimämpiin kanssaelon asentoihin voisimme asettua? Mukaan työskentelyyn Dolgov kutsui kaksi kollegaansa, Jussi Ronkaisen ja Antti-Juhani Mannisen. He kirjoittivat teoksiin kumppanitekstejä, tarjosivat vaihtoehtoisen näkökulman. Yksi perspektiivi ei ole koskaan kokonainen. Tarvitaan myötäeloa ja yhteisyyttä, kärsivällisyyttä ja pyyteetöntä luottamusta, jotta jotain uutta on mahdollista löytää. Jesper Dolgov (s. 1987, Espoo) on Turussa asuva kuvataiteilija, joka työskentelee erityisesti analogisen valokuvan parissa. Perinteisen analogisen valokuvan käsityömäisyys, työskentelyn seesteinen tempon sallima syventyminen sekä valon fyysinen kosketus toimivat hänen työskentelynsä innoittajina. Viime vuosina Dolgovin työskentely on laajentunut tilallisempaan ja käsitteellisempaan suuntaan – valokuva näyttäytyy hänelle yhä useammin liikehtivänä, ajassa muotoutuvana materiaalina. Dolgovin teoksia on nähty muun muassa Turun Taidehallissa ja B-galleriassa sekä osana palkittua immersiivistä teatteriteosta Huoneiden kirja (2021). Hän valmistui kuvataiteilijaksi Turun Taideakatemiasta vuonna 2022 ja aloittaa pian jatko-opinnot Aalto-yliopistossa. Taiteilijan työskentelyä ovat tukeneet Koneen Säätiö ja Taiteen edistämiskeskus (Taike), Varsinais-Suomen rahasto.